Voihan se olla ihan laiskuuttakin, että koen tuon nykyään (näköjään) hieman hankalaksi. En tietenkään sitä myöntää haluaisi, en tietenkään! Itsekseni keksin syitä miksi emme pikkutyttöjen kanssa lähde täältä lenkkeilemään, miksi se on niin epämukavaa. Siten uskottelen, että se on lähes mahdotonta.
Esikoisen ensimmäisenä kouluvuonna kävelin joka päivä vaunujen ja yhden 5-vuotiaan kanssa koululle ja tietenkin takaisin säässä kuin säässä. Aamuisin autokyyti, päivällä vastaan kävellen, matka on yhteensä 5 kilometriä. Eihän tuo matkana pahalta kuulosta, mutta maasto on tässä suuressa osassa.
Vaunujen kanssa saa nauttia melkoiset ylämäet tullessa ja mennessä, jäätiköllä, lumessa ja loskassa. En nyt kuitenkaan unohda, että onhan niitä hyviäkin tiepäiviä :)
Näistä päivistä sain palkkioksi tyytyväisen koululaisen lisäksi seuraavaksi puoleksi vuodeksi rasituskivun oikeaan polveen. Sen jälkeen muistiin on jäänyt mikä ei ole hyvä asento ylämäkeen puskiessa, varasin ilmeisesti liikaa ja väärässä asennossa oikealla jalalla. Sinnikäs oli kyllä meidän Voitto silloin, ja on yhä edelleen..
Mutta siihen lenkkeilyyn palatakseni - eihän se tietenkään ole mahdotonta :)
Olen vain tullut mukavuudenhaluisemmaksi !!!
Tässä vaiheessa voisin yrittää päästä päivän aiheeseen, ajatukseni pääsi hieman karkaamaan ensimmäisen lauseen jälkeen. Vaikka pieninä heikkoina hetkinä kaipaankin vanhoja kotiympäristöjä - rakastan metsää, luontoa ympärillämme. Kaikkia sen mahdollisuuksia. Nykyään olemme retkeilleet aivan liian vähän. Hassua kyllä, ennen ajoimme tänne metsäretken vuoksi, nyt kun me asumme siellä metsässä, liikumme siellä vähemman!
Tänään lähdimme pienelle retkelle, niin suunnittelemattomalle, että emme olleet varautuneet makkaranpaistoon. Se ei onneksi haitannut lapsia ja minäkin selvisin ilman itkupotkuraivareita :)
Meidän 10- ja 4v lapset läksivät hiihtäen ja haastetta siinä alkumatkassa- ja maastossa olikin. Huumori pelasti monta tiukkaa tilannetta, ainakin 10v kanssa! Lopulta pikkuapulainen matkusti sukset jalassa iskän reppuselässä ja minä kannoin yhtä taaperoa upottavassa hangessa, kivenkoloja vältellen. Seikkailumieltä ja huumoria oli matkassa. Mahtavinta tässä on se, että kaikki tämä alkaa kotipihalta.. Ja jatkuu ja jatkuu.
Pojat ovat jo taitavia liikkumaan haastavammassakin maastossa ja pikkuapulainen seuraa jalanjälkiä varmoin askelin. Pienimmäinen oli todella reipas ja tyytyväinen, pääsi välillä hieman itsekin kokeilemaan tallustamista, kun maasto sen salli. Ihmettelemistä riitti.
Putouksilla pojat pääsivät kiipeilemään ja leikkimään selviytyjiä :) Tyttöjen kanssa piti olla vielä vähän varovaisempia. Upeimmista jääkohdista saatiin ihastuneita Frozen- huokaisuja ..
Kotiin päästyämme maistuikin kaurapuuro vaniljasokerilla maustettuna, tytöt odottivat malttamattomina lieden vieressä puuron valmistumista. Auttoivat pöydän kattamisessakin, sitä voi jo kutsua ruokahaluksi !
Jos saisin vähäsen madallettua mukavuudenhaluani ja ottaisin itseäni niskasta kiinni, ja lähtisin tyttöjen kanssa vaikkapa taas koululle poikia vastaan .. Matkaan saa varata paljon eväitä ja paljon aikaa, ripaus kärsivällisyyttä. Pojat olisivat varmasti innoissaan ja meidän päivään saataisiin jotain vaihtelua. Miksi ihmeessä pitääkin tehdä selvistä asioista niin hankalia ..?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti